Kävin perjantaina ensimmäistä kertaa saunomassa isotädillä. Hän on käynyt samalla vuorolla taloyhtiön saunassa jo yli 50 vuotta. "Ensin meitä kävi samassa vuorossa kolme naista, ne kaksi muuta on kuolleet jo aikoja sitten."
Istuimme saunan lauteilla, 65 vuotta välissämme. Löyly oli sopivan kostea, minua hieman harmitti kun unohdin ottaa pyllynalusen mukaan. Yhtäkkiä isotäti otti polvestani kiinni ja kiitti minua, kun lähdin saunaan. Tiedän, että se merkitsi hänelle paljon. Merkitsi se minullekin.
Pesin hänen selkänsä vanhalla valkoisella harjalla ja varoin oikeassa kyljessä olevaa arpea. Isotädiltä leikattiin tänä vuonna toinen rinta. Hänen siskonsa on käynyt saman leikkauksen läpi kymmeniä vuosia aikaisemmin. En voi olla pohtimatta kääntyvätkö omat rintani joskus minua vastaan.
Saunan jälkeen nojasin päätäni raukeana seinään. Isotäti pohti ääneen, miksi hänen pitää elää näin pitkään ja miten hänellä on järkikin vielä tallella. Hän esitti teorian eliniän odotuksista: "mitä toivotumpi lapsi, sitä pidempi ikä."
Hän on ollut kovin toivottu lapsi, sen tiedän jo etukäteen. Hänen äitinsä on jopa käynyt tuolle ajalle todennäköisesti melko harvinaisissa lapsettomuushoidoissa. Kerran kysyin, mitä nuo hoidot pitivät sisällään 1910-luvulla. "Ilmalla pumpattiin tukokset pois." Kuulostaa puoskaritouhulta, mutta ilmeisesti se kuitenkin toimi. Todisteina neljä tervettä lasta.
Oma teoriani isotädin pitkästä iästä liittyy siihen, että hän on elänyt koko elämänsä yksin ja vain itselleen. Hän on matkustellut, nauttinut ja pitänyt huolta itsestään. Tietysti hän on tehnyt myös koko elämänsä rankkoja töitä, mutta elänyt omasta mielestäänkin juuri niin kuin on itse halunnut. "Olen aina ollut tällainen taivaanrannan maalari", hän totesi joskus. Sen piirteen tunnistan itsestänikin.
"En minä koskaan ajatellut, että eläisin näin kauan", isotäti huokaisee aiemmista keskusteluista tutun lauseen, mutta ääni kuulostaa saunan pukuhuoneessa tuskaisemmalta kuin aiemmin. Päivää aiemmin hänen luonaan on vieraillut ensimmäistä kertaa kotihoito, siihen asti hän pärjäsi omillaan.
Isotäti toivoisi jo kuolemaa. Hän on haudannut sodassa kaatuneen pikkuveljensä 68 vuotta sitten ja lukemattomia sukulaisia ja ystäviä sen jälkeen. Se alkaa riittää. Toive on helppo ymmärtää, mutta toisaalta vaikea hyväksyä. Jossain vaiheessa vaikeakin suhteeni isotätiin kun on mielestäni kypsynyt viime vuosina ihan oikeaksi ystävyydeksi.
No comments:
Post a Comment