Hihi, meillä oli uuden kodin ihka ensimmäinen yövieras viikonloppuna. Siskon nelivuotias Aada.
Oltiin suunniteltu hänen varalleen kaikenlaista ohjelmaa. Käytiin luonnontieteellisessä museossa (itsekin ekaa kertaa), keilaamassa (onnistui ratalaitojen ja telineen avulla hienosti) ja etsittiin pimeässä lähimetsässä aarretta (annettiin synttärilahjaksi ”aarrekartta” ja avain aarteen lukkoon, itse aarre oli lajitelma omia vanhoja ”lasten korujani” yms., jonka P kävi piilottamassa hetkeä ennen etsinnän alkua). Aamupala syötiin aamupalamajassa, joka rakennettiin lakanoista ja tuoleista.
Vähän extemporeempaa ohjelmaa oli Aadan leikki Carrolsin pallomeressä ”ihanan Leon” kanssa, aarrearkun paperisilpun levittäminen kämpän lattialle (ihan luvan kanssa) ja tarhanpihalla sunnuntaiaamuna syttynyt lumisota.
Oli aivan ihanaa. Aikamoinen ohjelmapläjäys vaan vei kyllä meidän aikuistenkin voimat ja loppusunnuntai meni sohvan pohjalla.
Aada on niin mahtava tyyppi. Hänellä on hyvä huumorintaju, hän on superkiltti ja huomaavainen. Keilaamassa hän tanssi siellä vuorojensa välillä taustamusiikin tahtiin ja kannusti vastapelureitaan eli minua ja P:tä. Kun meillä meni hyvin, hän ryntäsi halaamaan. Carrolsilla, kun silitin ohimennen P:n poskea, hän huomasi sen ja totesi P:lle. ”Olet pikku söpöliini.” Aarteenmetsästyksestä toinen oli liikuttavan tohkeissaan ja museosta ostettu Emmi-pupu supsutti korvaan vinkkejä, mistä suunnalta aarretta kannattaa etsiä. Ja voi sitä riemua, kun se aarre sitten löytyi.
Hän jaksaa kyllä ihmetellä, miksemme ole naimisissa. Siitä keskusteltiin nytkin pariin otteeseen. ”Ei me olla seurusteltu vielä kovin pitkää aikaa”, yritin selittää, muttei se tuntunut olevan tarpeeksi hyvä syy. Viime kesänä hän pohdiskeli, että ehkä olemme allergisia naimisiinmenolle.
No comments:
Post a Comment