Syyllisyysbingosta unohtuikin se yks paha. Lapsi sairastaa. Ja sehän
jos joku on äidin vika. Ja kun joutuu antamaan lapselle vielä
antibioottiakin. Siinä se vasta pilalle menee lapsen terveys. Blaah.
Arvolla on nyt siis korva- ja keuhkoputkentulehdus. Kohtalaisen pitkälle edenneet kun lääkärissä käytiin.
Lauantai-iltana sanoin miehelle, että käydään maanantaina näyttämässä, jos ei ala taittua. Pahenikin sitten nopeasti.
On kyllä vaikea tulkita tuota lasta. Porhaltaa täysiä, ei valita mistään, muutenkin oireet aika lieviä.
Toisaalta tuntuu, että ehkä en vaan ole tarpeeksi herkkä viesteille.
Arvo on viety lääkäriin kolme kertaa hänen elämänsä aikana ja joka kerta
on ollut "tosi kyseessä". Ei siis vakavaa vakavaa, mutta
diagnosoitavaa. Enterorokko, korvatulehdus ja nyt tämä tuplasetti.
Ja on kai hyvä, ettei tässä sekoa ihan jokaisesta köhäisystä. Mutta
pitäisikö sitä silti vähän olla tarkkaavaisempi. Vaikka tiedän, että
huomaisin kyllä, jos lapseni kärsii. Kunpa osaisi aina tehdä kaiken
oikein.
Voih. Sitten on vielä tämä äidinvaisto, joka pistää nukkumaan Arvon
huoneen sohvalla, vaikka on työpäivä ja mies sen tekisi mielellään ja
_ihan yhtä hyvin_. Mutta enpä minä siellä omassa sängyssä nukkuisi sen
vertaa. Kuulostelisin niitä yskäisyjä sieltä käsin, vieressä nukun ehkä
jopa levollisemmin.
Paranemaan päin on jo. Onneksi.
Ja Arvo kun on tuollainen perusaktiivinen yksivuotias, hän ei
tietenkään tunne sairastuvassa niin tärkeää termiä "köllötellään".
Kuvassa hän katsoo Kaapoa parhaassa lepoasennossa, johon malttaa.
No comments:
Post a Comment